Nimi, etymologia ja kansallinen symboli

Kanoniset muodot

Artikla I · Miten nimi kirjoitetaan

• Virallinen alkuperäinen nimi: Hrossagrið
• Kansainvälinen kirjoitusasu: Hrossagrith
• Valtion muodollinen nimi: The Empire of Hrossagrið, suomeksi — Hrossagriðin keisarikunta
• Kansalainen ja kansannimitys: Hrossagrith, taipumaton — ei yksikön eikä monikon päätettä
• Adjektiivi ja kulttuuritermi: hrossagridilainen
• Käytännöllinen suomenkielinen ääntämys: HROSS-a-grith

Oikea yksikkömuotoinen käyttö on olen Hrossagrith; oikea kollektiivinen käyttö on Hrossagrith-kansa. Käytä kansainvälisiä th-muotoja kaikkialla, missä ð ei ole saatavilla tai sitä on vaikea kirjoittaa.

Perusmerkitys

Artikla II · Mitä nimi sanoo

Hrossagrið tarkoittaa hevosten turvapaikkaa, hevosten suojelua tai suojattua rauhaa hevosille ja niihin sidotuille ihmisille. Keskeinen ajatus on grið: turvapaikka, taattu suojelu, turvallinen kulku, oikeudellinen koskemattomuus, suojattu rauha sekä takaa-ajon tai koston lakkaaminen. Nimen ei ole tarkoitus sanoa, että maa olisi pelkkä hevosten maa. Se tarkoittaa paikkaa, jossa turvapaikka on riittävän todellinen, jotta matkalainen on suojattu yhdessä sen elävän siteen kanssa, joka häntä kantaa.

Etymologia

Artikla III · Yhdyssana ja sen kaksi osaa

Nimi koostuu osista hross + -a + grið — tarkemmin sanottuna monikon genetiivin yhdyssanamuodosta hrossa- ja substantiivista grið. Sisäinen -a ei ole koristeellinen eikä englantilainen sidevokaali: se on sanan hross monikon genetiivin pääte, joka antaa ensimmäiselle osalle merkityksen “hevosten”.

Muinaisskandinaaviset yhdyssanat ymmärretään viimeisestä osasta taaksepäin. Pääsana on grið: nimi on suojelun muoto, paikka tai tuomiovalta, jota hevoset täsmentävät — ei hevonen, jota rauha täsmentää.

Ensimmäinen osa: hross

Muinaisskandinaavinen hross on neutrisukuinen substantiivi, joka tarkoittaa hevosta — tavanomainen historiallinen hevossana, ei runollinen keksintö. Sen monikon genetiivi on hrossa, ja koska taipumaton yksikkö ja monikko voivat molemmat esiintyä muodossa hross, juuri tuo muoto on merkityksellinen: se tekee kollektiivisen suhteen näkyväksi. Nimi ei tarkoita yhden hevosen suojelua. Se vetoaa hevosiin kollektiivisesti.

Se kuuluu vanhaan germaaniseen sanaperheeseen: muinaisenglannin hors, muinaissaksin hros, muinaisyläsaksan hros tai ros, saksan Ross, islannin hross. Yleisesti esitetty syvempi rekonstruktio on kantagermaanin *hrussą, joka joskus yhdistetään vanhempaan juoksemisen ajatukseen, mutta tuo johto ei ole riittävän varma, jotta sitä voitaisiin pitää virallisena merkityksenä. Varma merkitys on todistettu merkitys: hevonen.

Toinen osa: grið

Muinaisskandinaavinen grið on neutrisukuinen substantiivi, jota käytetään kollektiivisena oikeudellisena käsitteenä: rauha, armo, aselepo, armahdus, taattu turvallisuus, turvallinen kulku, turvapaikka ja suojelu takaa-ajoa tai väkivaltaa vastaan. Se ei ole passiivista tyyneyttä vaan rauha, joka on saatettu toimivaksi tunnustuksella, lupauksella, tavalla tai lailla — aselepo, joka vaatii vihollisuuksien lopettamista, armahdus henkilölle, joka muutoin on suojaton, turvallinen kulku vaarallisen alueen läpi tai taattu tila, jossa haltuunotto ja kosto ovat kiellettyjä.

Paikasta tulee turvapaikka, koska grið pätee siellä. Maata ei ole nimetty yhden tallin, temppelin tai turvakodin mukaan, vaan sen suojelun mukaan, jonka se asettaa koko tuomiovallan alueelle.

Kansainvälinen muoto: grith

Kirjaimen ð korvaaminen muodolla th on translitterointi eikä juuren vaihtaminen. Grith on myös todellinen historiallinen englannin sana, joka on lainattu muinaisskandinaavista ja jota käytettiin taatusta turvallisuudesta, turvallisesta kulusta, turvapaikasta ja suojasta. Se on nykyään vanhentunut, mikä tekee kansainvälisestä kirjoitusasusta poikkeuksellisen tarkan. Nimi kirjoitetaan päätteellä -grith — ei koskaan -grit, -girth, -griff tai -grid.

Miten nimi annettiin

Artikla IV · Hevos-griðin verikosto

Nimeä eivät valinneet ne, jotka sitä kantavat. Se annettiin heille viikinkiajalla, ja antajina olivat muinaisskandinaavin puhujat, joiden mielestä laki, joka myönsi hevosille suojatun rauhan, oli naurettava.

Kymmenenteen vuosisataan mennessä skandinaaviset ja hiberno-skandinaaviset kauppiaat, käsityöläiset, perheet, maanpakolaiset ja uudisasukkaat olivat asuneet Shannonin yhteisöjen keskuudessa sukupolvien ajan. Asettuminen oli ehdollista eikä erottelematonta: ulkomaalaiset, jotka hyväksyivät isäntien lain, saivat turvan, kauppaoikeudet, maata, työtä ja aikanaan jäsenyyden. Ryöstöretket, vankien ottaminen ja orjakauppa eivät saaneet.

Verikosto

Sekaväestöisillä kausimarkkinoilla, joita pidettiin hrossagridilaisen suojelun alaisina, yksi ryhmittymä järjesti oritappelun. Vartijat keskeyttivät sen, erottivat eläimet toisistaan, hoitivat näkyvät vammat ja ottivat ne suojelevaan säilöön. He eivät ottaneet hevosia itselleen. Omistajat kokivat väliintulon siitä huolimatta arvokkaan omaisuuden haltuunottona, julkisena nöyryytyksenä ja vierailijoille luvatun turvallisen kulun rikkomisena.

Vieraanvaraisuus suojelee vierasta väkivallalta; se ei oikeuta pakottamaan hevosia taisteluun isäntien lain alaisuudessa. Yritys saada eläimet takaisin päättyi kuolemaan. Kumpikin puoli vaati sen jälkeen korvausta sellaisten sääntöjen nojalla, joita toinen ei tunnustanut, ja riidasta tuli verikosto. Sovinto, joka sen päätti, vahvisti sen, mistä kiistassa oli ollut kysymys: omistaminen ei ole puolustus hevosten tahalliselle tappeluttamiselle, ja eläimet, jotka matkustavat, oleskelevat tai työskentelevät suojellun tuomiovallan sisällä, voivat vaatia suojelua, joka on pantavissa täytäntöön niiden omistajaa vastaan.

Kaksi sanaa, ja vain yksi selviytyjä

Hrossaþrælar — hevosorjat, hevosten orjat — oli suunnattu ihmisiin. Sen syytös oli, että vapaat miehet olivat kääntäneet oikean järjestyksen nurin ja alentaneet itsensä karjan alapuolelle; se oli sitäkin terävämpi loukkaus, koska se heitettiin ihmisille, jotka kieltäytyivät tekemästä ihmisistä omaisuutta.

Hrossagrið oli suunnattu lakiin. Kumpikaan osa ei ole itsessään loukkaava. Iva piili siinä, että inhimillinen oikeudellinen ajatus — armahdus, aselepo, koskemattomuus, turvallinen kulku — ulotettiin hevosiin: se paikka, jossa hevonenkin saa oikeudellisen rauhan. Ensimmäinen sana hyökkää kansaa vastaan ja kuolee sen riidan mukana, joka sen synnytti. Toinen nimeää tuomiovallan, ja nimi, joka vastaa kysymykseen “mikä paikka?”, elää pidempään kuin se sävy, jolla se sanottiin.

Kuinka loukkauksesta tuli maa

Äänensävy ei säily uudelleen kerrottaessa, käännettäessä eikä kirjurin jäljentäessä matkareittiä. Merkitys säilyy. Kauppias, joka nimeää sataman, sanansaattaja, joka ilmoittaa mistä sääntö alkaa, hallitsija, joka kysyy mitä aluetta tarkoitetaan — kukaan heistä ei perinyt halveksuntaa, ja kaikki heistä pitivät yhdyssanaa täysin kuvaavana. Useimmille ulkopuolisille sana ei koskaan ollut loukkaus: heidän ensimmäinen käsityksensä siitä oli, että tämä on maa, joka suojelee hevosia. Vierailijat kohtasivat sitten suojelevaa säilöä koskevat säännöt, levon ja hoidon velvollisuudet sekä haltuunoton rajat, ja nimi sai yhä uudelleen vahvistuksensa.

Hrossagrith-kansa tiesi, mistä se oli peräisin. Jotkut vierastivat ulkopuolisen sanan käyttöä; jotkut suosivat vanhempia alueellisia ja dynastisia nimiä; jotkut vastasivat syytökseen suoraan. Jos syytös on se, että he suojelevat hevosia, syytös on tosi, eikä siinä ole mitään kiistettävää. Sekamuotoiset skandinaavis–hrossagridilaiset ruokakunnat, tulkit ja satamaviranomaiset tekivät sanasta tavanomaisen kauan ennen kuin mikään edustuskokous teki siitä virallisen. Muodollinen käyttöönotto tuli sukupolvia myöhemmin, ja se kohdistui nimeen, joka ei enää kuulunut millekään yksittäiselle dynastialle tai piirikunnalle.

Mitä muistetaan ja mitä ei

Vuotta, markkinoita, ruokakuntia, sitä kuka surmattiin, ja sovinnon sanamuotoa ei ole kirjattu. Nimi sai alkunsa myös puheessa, kauan ennen kuin kukaan vakiinnutti sen kirjoitusasun: nuorempi futhark ei säilytä myöhempää eroa merkkien þ ja ð välillä, ja kirjoitetun muodon vakiinnuttivat skandinaavisvaikutteiset kirjurit sukupolvia myöhemmin. Kansallinen taru tiivistää koko tapahtumakulun yhdeksi kohtaukseksi — loukkaus, kuuluisa vastaus, maa nimettynä siihen paikkaan — ja sen tarjoama vastaus, kyllä, me suojelemme hevosia, on tapauksen moraalinen totuus eikä lause, jonka kenenkään voitaisiin todistaa lausuneen.

Mitä nimi ei tarkoita

Artikla V · Pysyvät oikaisut

• Ei “hevoskeisarikunta”. Keisarikunta kuvaa valtion muotoa muodollisessa nimessä; se ei sisälly maan nimeen.
• Ei “hevosten maa”, “hevoskuningaskunta”, “hevostalli” tai “hevoslaidun”. Nämä jättävät pois osan grið ja typistävät nimen maantieteeksi.
• Ei omistusvaatimus kumpaankaan suuntaan. Genetiivi osoittaa suojelun edunsaajat ja soveltamisalan.
• Ei “kesytetty” eikä “tottelevainen hevonen”. Grið hallitsee hevosen ympärillä olevaa oikeudellista ympäristöä; se ei kuvaa eläimen alistumista.
• Ei liity griipiin, hippogriifiin, peuraan, hirveen, sarveen tai mihinkään keksittyyn olennonnimeen.
• Ei johdettu sanasta hrossaþyrmir. Tuo johto esitettiin ja hylättiin: sanaa þyrmir ei koskaan muokattu muotoon grið, ja verikoston kaksi skandinaavista sanaa liittyvät toisiinsa riidan eivätkä minkään äänteenmuutoksen kautta.

Lippu

Artikla VI · Kolme kaistaa ja kansalliseläin

Kansalliseläin

Artikla VII · Hippogriifi ja miksi se ei ole juuri

Kansalliseläin on hippogriifi. Se ei ole maan nimen lähde. Se otettiin käyttöön myöhemmin vapauden, älyn, voiman, arvokkuuden, vartioinnin sekä ihmisen ja eläimen välisen siteen vertauskuvana. Hevospuolisko kaikuu sitä vanhempaa vertauskuvallisuutta, jota nimi jo kantoi: siteet, liike, luottamus, toveruus, huolenpitovelvollisuus ja kyky palata kotiin. Kansalliseläin tukee nimeä; se ei korvaa sen turvapaikkamerkitystä.